Heräsin viime yönä hieman ennen viittä O:n mielettömään itkukohtaukseen, joita ei oo muuten ihan hetkeen ollut. Kuulin kun isoäiti C meni huoneeseen katsomaan mikä on hätänä, mutta lähti kumminkin hetken päästä takaisin omaan makuuhuoneeseensa, kun ei tiennyt mikä oli vialla ja ajatteli, että kyllä se O siellä pian rauhoittuu.. Vaan ei rauhoittunut, itku vaan jatkui ja jatkui, yltyi ja yltyi ja mun huone on tietenkin viereinen huone, eli kaikki kuuluu täysillä suoraan tänne. Jostain kumman syystä en ollut kovin iloinen kuunnellessani itkukonserttia keskellä yötä, ensinnäkin, koska en pystynyt nukkumaan ja toiseksi, koska mun kävi niin sääliksi O:ta, joka vaan itki ja itki. En tiedä kuinka monta kymmentä minuuttia olin kuunnellut vain yltyvää itkua, kunnes päätin nousta sängystä ylös ja mennä katsomaan voinko jotenkin auttaa. No samalla C tuli toistamiseen pois huoneestaan ja sanoi, että hän kyllä hoitaa asian, voit mennä takaisin nukkumaan. Hän haki O:n pois huoneestaan ja vei omaan makuuhuoneeseensa, mutta itkeminen jatkui silti seuraavat puoli tuntia, ennen kun raukka varmaan nukahti koska oli itkemisestään niin poikki.
Tänään C pyysi anteeksi, että oli pitänyt mua hereillä keskellä yötä.. vastasin tietenkin, että no ei haittaa, vaikka tosiasiassa mä en enää sen viiden jälkeen nukkunut silmäystäkään. Jos mä herään yöllä kunnolla, niin ei siinä sitten enää paljoa nukuta. No kumminkin aamulla hän edelleen ihmetteli itkukohtausta ja kysyi tapahtuuko näitä usein.. No ei tapahdu!! Tässä voisi aikuiset alkaa pikkuhiljaa miettimään, millanen vaikutus tälläsellä reissailulla ja paikkojen vaihtelulla on ton ikäiseen lapseen kun O on. Tottakai se itkee, kun herää keskellä yötä ja tajuaa ettei ookkaan kotona, eikä oo äiti, eikä edes isä missään lähettyvillä. Tällä hetkellä mä oon ainut "pysyvä" asia niiden elämässä, mä oon aina lähettyvillä ja musta se on jotenkin karmiva ajatus. Tottakai lasten äiti viettää myös paljon aikaa lasten kanssa, mutta tekee myös paljon töitä, eli mä pääasiassa olen lasten kanssa eniten.
Huomenna vien lapset taas takasin isälle viikonlopuksi, sunnuntaina lennetään takasin Seattleen ja ens torstaina lasten äiti K lähtee lomalle, eli isoäiti C tulee mun avuksi Seattleen katsomaan lapsia. Lapet on varmaan tosi innoissaan kun pääsee takas kotiin ja sitten äiti lähteekin heti pois. On vaan siistiä, kun mä joudun kärsimään sitten lasten kiukuttelusta ja ikävästä. Musta on melkein sydäntäsärkevää katsoa, miten lasten käyttäytyminen muuttuu aina näiden reissujen aikana ja etenkin sen jälkeen kun palataan takasin kotiin.
Jos mä joskus saan lapsia niin haluan niille ainakin ehjän perheen ja kodin tai ainakin, että vanhemmat asuvat samassa kaupungissa ja, että lapset näkevät molempia osapuolia tasapuolisesti..
Nii, että sellanen avautuminen tällä kertaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti