Niin kun jo aikaisemmin olen maininnut, niin täällä mielialat heittelee ihan laidasta laitaan. Tänään on ollut sellanen olo, että pääsisinpä jo pian kotiin. Mulla on ikävä mun ystäviä ja perhettä ja kaipaan elämältäni todellakin jotain muuta, kun istua kymmenen tuntia talossa kuuntelemassa kiljuvia lapsia. Mä kaipaan sosiaalisia suhteita ja mielellään Suomen kielellä kiitos! Mä kaipaan omaa rauhaa, omaa elämää, jossa saan itse päättä omista asioistani ja aikatauluistani.
Viime viikolla hostäitini kommentoi näin: "vähän sun työ on helppoa, tällästä hengausta vaan kaikki päivät, sun työ on niinkun mun viikonloput". Mulla olisi ollut aika paljonkin sanottavaa ton lauseen jälkeen,mutta päätin olla vaan ihan hiljaa. Mutta voin valottaa mun ajatuksia tänne näin. Ensinnäkin, kyllä mun työ pääasiallisesti on vaan hengausta, joka tarkoittaa, että hengaan n. 10 tuntia päivässä 2 pienen lapsen kanssa yrittäen pitää heidät edes jotenkin tyytyväisenä, yli puolet päivästä hengailen 2-vuotiaan uhmäikäsen kanssa, joka puhuu n. 30 sanaa.. kyllä päiväni ovat siis todella loisteliaita. N. puolet tästä ns. hengailuajasta käytän talon siivoamiseen, jonka siis pääasiallisesti hoidan viitenä päivänä viikossa. Tänään mainitsin, että ikävöin imuriani (koska täällä siis käytetään harjaa ja sihveliä ja vielä varretonta sellaista eli kyykin puolet ajasta lattialla yrittäen saada hiuksia ja murusia pois lattialta) niin tähän hostäiti vastasi: ai käytättekö sellasia "kovillakin lattioilla".. öö.. no joo, KÄYTETÄÄN ME! :D
Lisäksi tää talossa hengaaminen saa mut ahdistuneeksi ja LIHAVAKSI,mulla on ikävä sitä, että oon menossa koko ajan johonkin ja mulla ei oo aikaa ajatella, et jaaa, mitäs sitä seuraavaks vois syödä. Syön täällä tylsyyteen, ahdistukseen, iloisuuteen.. siis ihan kaikkiin mielialoihin ja ihan siks vaan kun ei oo mitään muutakaan tekemistä. Mä todella toivon, että mun ruokatottumukset palaa takaisin normaaliksi kun palaan kotiin, tai olen pulassa. Tällä hetkellä en ole todellakaan tyytyväinen omaan ulkonäkööni ja sekös mua vasta masentaakin ja se saa mut syömään vielä entistä enemmän. Mua ahdistaa myös se, että joo mulla on nyt aikaa mennä salille, mutta se on sitten just joku tietty kaks tuntia päivästä, jollon sinne voi mennä, eli sitten se on vähän niin kun pakko mennä. Inhottaa vilkuilla kelloa koko ajan ja katsoa, että paljon mulla on vielä aikaa jäljellä, ennen kun tarvii taas kiiruhtaa kotiin "hengaamaan" tai nukkumaan.
Mitäs muuta mä voisin vielä kirjottaa tästä ihanasta hengaamisesta.. niin on vähän hankalaa verrata mun mielestä tässä asiassa mua ja mun hostäitiä, koska nämä lapset eivät ole minun omiani, vaan hänen. Tämä on siis minulle työtä, mä en voi tehdä täällä mitä huvittaa kun lapset olettaa, että teen niiden kanssa kokoajan jotain ja mä en voi puhua tai käyttäyä aina niin kun normaalisti puhuisin tai käyttäytyisin. Vaikka tää on mun kotini, en voi tehdä täällä mitä haluan ja milloin haluan. Ja minä siis käytännössä vietän aikaa lasten kanssa yhtä paljon kun hostäitini, jos en jopa enemmän.
Loppujen lopuksi yritän tässä vaan sanoa, että ikävöin kovasti omaa vanhaa elämääni ja sen mukanaan tuomia vapauksia ja itsenäisyyttä. Olen loukussa tässä ihanassa pienessä punaisessa mökissä kolmen muun ihmisen kanssa vielä seuraavat 4 kuukautta, eli jotain tarvitsi muuttaa, jotta voisin taas nauttia elämästäni ja tulla sinuiksi itseni kanssa, tai vielä parempaa saada itseni taas kuntoon..en vaan millään keksi, että mitä se on? Onneksi Reetta tulee ja pelastaa minut ensi viikolla, saan vihdoin sitä sosiaalista seuraa ja ihan suomen kielellä ;)
hirteen se jonka mielesta au pairina oleminen ei oo tyota! :D
VastaaPoistamul oli ihan sama tilanne, olin lasten kaa enemman ku vanhemmat yhteensa ja hermoromahdus oli nurkan takana mut onneks kotiin lahdon jalkeen alkaa arvostaa niita ihania pikkuasioita joita tuli lasten kaa joita ei tosiaan 10 tunnin tyopaivan jalkeen edes huvita ajatella. :)
se on nii eri asia hoitaa "vieraan ihmisen" lapsia et vaikka se oiski hauskaa, se on silti stressaavaa. Ben & Jerry's kunniaan, sen avulla selvisin vuodestani kolmen pikkuhirvion kanssa :D
ja kohtahan siella alkaa kesa, sita odotellessa! :)
enää muutama hassu päivä (yhyy mun tulee kyllä niin ikävä ausseja!!) ja oon siellä sulle sosiaalisena seuraneitinä :) ja sitten kun lähden oot vaan pari päivää yksin pikkumökissäs ja pääset viettään oikein kahden seuraneidin kanssa yhteistä viikonloppua toivottavasti aurinkoiseen san diegoon! <3
VastaaPoistaJoo mulla ihan sama, syön koko ajan, kun ei oo muutakaan tekemistä. Ja tosiaan 10h/pvä yhteen putkeen on aika tuskaa välillä, ei oo todellakaan helppoa! Ymmärrän paremmin kun hyvin suo!
VastaaPoistaoon lukenut sun blogia jo kauemman aikaa, kun itselläni on suunnitelmissa lähteä kesä-heinäkuussa aupparoimaan. Hyvä kun kerrot täällä niistä vaikeistakin ajoista. Ei tuo au pairin työ varmastikaan ole helppoa. Tuli semmoinen kysymys mieleen, että kadutko au pairiksi lähtemistä?
VastaaPoistaIhanaaa, täällä ollaan mun kanssa samaa mieltä, en siis olet ainut "valittaja" ;D Ja ei, en ole koskaan katunut au pairiksi lähtemistä, vaikka harvemmin tai useammin täällä onkin tullut näitä masennus/loppuunpalamiskohtauksia :D Olen kumminkin oppinut täällä ihan hirveästi, parantanut kielitaitaoani, saanut lisää rohkeutta ja itseluottamusta, sekä tavannut ihania ihmisiä. Olin kyllä alunperin jo sitä mieltä, että vuoden sijasta olisin halunnut olla 8 kk (miksei sellasta vaihtoehtoa ole???) Se kahdeksan kuukautta olisi meinaan takana juuri nyt ja olisi antanut mulle mahdollisuuden osallistua kevään pääsykokeisiin. Mutta vuodeksi tänne on lupauduttu tulemaan, niin vuosi täällä myös ollaan. Minähän en luovuta;) Ja Reetta, huhtikuu ja teidän kahden neidin seura tulee niin pelastamaan mut, se on se juttu mitä tarvitsen;)
VastaaPoista